Keuhkosyöpä

Keuhkosyöpä on miesten toiseksi yleisin ja naisten neljänneksi yleisin syöpätauti. Vuonna 2011 keuhkosyöpään sairastui lähes 2 400 suomalaista, joista kaksi kolmannesta oli miehiä.

Keuhkosyöpä ei ole taudinkuvaltaan yhtenäinen sairaus, vaan sitä on eri tyyppejä. Kudostyypin mukaan ne voidaan jakaa nk. pienisoluisiin ja ei-pienisoluisiin keuhkosyöpiin. Valtaosa (n. 80 %) keuhkosyövistä on ei-pienisoluisia, joista voidaan vielä erottaa eritavoin käyttäytyviä tautimuotoja. Ei-pienisoluisten keuhkosyöpien yleisimmät alatyypit ovat nk. levyepiteeli- ja rauhasepiteeliperäinen (adenokarsinooma) keuhkosyöpä.

Tupakointi on tärkein keuhkosyövän riskitekijä, ja se on osallisena jopa 90 %:ssa todetuista keuhkosyöpätapauksista. Tupakka sisältää tuhansia kemiallisia yhdisteitä, joista useat kymmenet ovat karsinogeenisiä eli syöpää aiheuttavia. Tupakoivalla henkilöllä on tupakoimattomaan verrattuna merkittävästi suurentunut riski sairastua keuhkosyöpään. Riski on suoraan verrannollinen tupakka-altistuksen suuruuteen: mitä pidempään ja enemmän on päivittäin polttanut, sitä suurempi on keuhkosyövän riski. Myös passiivinen tupakointi lisää keuhkosyöpään sairastumisen riskiä.

Muutokset tupakointikäyttäytymisessä ovat nähtävissä keuhkosyövän ilmaantuvuustilastoissa; miehillä keuhkosyöpien määrä on pienentynyt tupakoinnin vähentymisen myötä, kun taas naisilla keuhkosyöpien määrä on päinvastaisesta syystä hiljalleen suurentunut.

Nykyään tunnetaan myös joitakin harvinaisempia keuhkosyövän tautimuotoja, joihin sairastuneista potilaista valtaosa ei ole aiemmin tupakoinut. Tupakoimattoman potilaan keuhkosyöpä on lähes aina adenokarsinooma. Osasta adenokarsinoomia on löytynyt taudin syntyyn vaikuttava syöpägeenin aktivoituminen. Noin 10-15 %:ssa taustalla on epidermaalisen kasvutekijäreseptorin (EGFR) geenivirhe (ns. EGFR-positiivinen kasvain) ja noin 4 %:lla anaplastisen lymfoomakinaasin (ALK) geenimuutos (ns. ALK-positiivinen kasvain). Näitä tautimuotoja voidaan hoitaa täsmälääkkeillä.

Ympäristötekijöistä etenkin asbesti suurentaa keuhkosyöpäriskiä kulkeutuessaan hengitysilman mukana keuhkoihin. Tunnettu keuhkosyövän riskitekijä on myös radon-kaasu. Yksittäisinä tekijöinä näiden, etenkin radonin, merkitys on tupakkaa huomattavasti vähäisempi. Asbesti- tai radonaltistus voimistaa kuitenkin tupakan haitallisia vaikutuksia, ja samanaikainen altistus moninkertaistaa keuhkosyöpäriskin suurenemisen.

Varsinaista perinnöllistä alttiutta keuhkosyövälle ei ole tunnistettu, mutta joissakin tilanteissa periytyvillä tekijöillä voi olla merkitystä taudin kehittymisessä.

Oireet

Keuhkosyöpä on alkuvaiheessa yleensä oireeton tai aiheuttaa oireita, joita ei osata pitää merkkinä vakavasta sairaudesta.

Noin puolella potilaista keuhkosyövän ensioire on yskä. Pitkään jatkunut yskä tai yskän pahentuminen, etenkin tupakoijalla, saavat potilaan hakeutumaan hoitoon. Osalla potilaista esiintyy veriysköksiä tai hengenahdistusta. Keuhkosyöpäpotilaan tyypillinen ensioire on myös toistuva keuhkokuume. Kasvainepäily herää, jos keuhkokuumeen sairastaneen potilaan keuhkoröntgenkuvasta löytyy varjostuma tulehdustaudin jo hellittäessä.

Taudin paikallisen leviämisen merkkejä voivat olla äänen käheys, hengityksen vinkuminen, kipu rintakehässä tai hartiaseudussa sekä joissakin harvinaisemmissa tapauksissa nielemisvaikeudet.

Keuhkosyöpä todetaan usein vasta sitten, kun alkuperäinen kasvain on jo ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä muualle elimistöön. Etäpesäkkeinen keuhkosyöpä aiheuttaa tyypillisesti ns. yleisoireita: väsymystä, yleiskunnon laskua, laihtumista ja kuumeilua. Lisäksi levinnyt keuhkosyöpä voi aiheuttaa oireita, jotka liittyvät etäpesäkkeen sijaintiin: esimerkiksi keuhkosyövän luustoetäpesäke voi aiheuttaa mm. luustokipua tai aivoetäpesäke erilaisia neurologisia oireita, kuten päänsärkyä ja huimausta.

Taudin määritykseen käytettävät tutkimukset

Keuhkosyöpää epäiltäessä lääkäri kuuntelee potilaan keuhkot sekä tunnustelee keuhkoja lähinnä sijaitsevien (kaula, soliskuopat ja kainalot) imusolmukkeiden tilan.

Keuhkojen röntgenkuvaus sisältyy aina alkuvaiheen perustutkimuksiin, ja on yleisin taudin toteamistapa.

Keuhkoputkien tähystys eli bronkoskopia kuuluu niin ikään perustutkimuksiin. Sen avulla pyritään saamaan suora näköyhteys kasvaimeen, ja siten tarkempaa tietoa kasvaimen ulkonäöstä, koosta ja sijainnista. Keuhkoputkien tähystyksen yhteydessä keuhkokudosta voidaan tarvittaessa kuvantaa ultraäänianturin avulla (ns. EBUS-tutkimus, endobronkiaalinen kaikukuvaus eli keuhkoputkien kaikutähystys). Tähystystutkimusten yhteydessä kasvaimesta voidaan saada koepala tai ns. harjanäyte patologin kudostyyppiselvitystä varten.

Rintaontelon ja ylävatsan tietokonetomografiaa (TT tai CT) voidaan käyttää lisätutkimuksena antamaan tietoa paitsi kasvaimen koosta ja sijainnista, myös kasvaintaudin levinneisyydestä. Taudin pahanlaatuisuuden ja levinneisyyden kartoittamiseen sopii myös positroniemissiotomografia (PET).

Luuston isotooppikuvaus ja magneettikuvaus (MK tai MRI) eivät ole yleistyneet keuhkosyövän diagnostiikassa, mutta joissakin tilanteissa ne voivat sopia taudin levinneisyyden selvittämiseen.

Keuhkosyövän diagnostiikassa ei ole käytettävissä erityisiä seerumin merkkiaineita, eikä yleisistä laboratoriotutkimuksista juuri ole hyötyä diagnosoinnin kannalta.

Kudos- tai solunäytteen saaminen kasvaimesta on edellytys keuhkosyövän kudostyypin määrittämiselle sekä geenivirheiden tutkimiselle. Patologi määrittää histologisen kudostyypin ja valitsee edustavan näytteen mahdollisiin syöpägeenitutkimuksiin.

Hoito ja ennuste

Varhaisvaiheen keuhkosyövän hoito on paranemiseen tähtäävä. Jos ei-pienisoluinen keuhkosyöpä on rajoittunut keuhkoihin eikä tautia todeta lähimmissä imusolmukkeissa, on ennuste kohtalaisen hyvä: n. 75 % leikkauksen läpikäyneistä potilaista on elossa 5 vuoden kuluttua. Ennustetta huonontavia tekijöitä ovat kasvaintaudin leviäminen imusolmukkeisiin tai edelleen muualle elimistöön sekä histologialtaan pienisoluinen keuhkosyöpä.

Etäpesäkkeiseen keuhkosyöpään ei ole parantavaa hoitoa, mutta käytettävissä olevilla hoidoilla voidaan parantaa elinajanodotetta sekä helpottaa taudin aiheuttamia oireita.

Ei-pienisoluinen keuhkosyöpä

Varhaisvaiheen eli paikalliseksi rajoittuneen ei-pienisoluisen keuhkosyövän ensisijainen hoito on paranemiseen tähtäävä leikkaushoito. Leikkauskelpoisuuteen vaikuttavat taudin luonteen lisäksi potilaan yleiskunto sekä muut sairaudet: potilaan terveydentilan on oltava hyvä, sillä leikkauksessa poistetaan kasvaimen koon ja sijainnin mukaan joko yksittäinen keuhkolohko tai koko keuhkopuolisko.

Joissakin tilanteissa leikkaushoitoon voidaan yhdistää leikkauksen jälkeen annettava solunsalpaajahoito (ns. adjuvantti- eli liitännäissolunsalpaajahoito) taudin uusiutumisen ehkäisemiseksi. Tavallisesti liitännäissolunsalpaajahoito koostuu kahden solunsalpaajan yhdistelmästä, jota annetaan kolmesta neljään perättäisenä kuurina.

Jos potilaan keuhkot toimivat hyvin, mutta potilas ei sovellu leikkaushoitoon, voidaan hoito aloittaa leikkauksen sijaan sädehoidolla.

Osalle potilaista, joilla kasvain on kookas ja levinnyt lisäksi etäämpänä kasvaimesta sijaitseviin imusolmukkeisiin, voidaan harkita myös leikkaushoitoa. Tällöin ensimmäinen hoito on usein ennen leikkausta annettava ns. neoadjuvanttihoito, joko kemosädehoito, jossa solunsalpaajahoito ja sädehoito toteutetaan samanaikaisesti, tai pelkkä solunsalpaajahoito. Neoadjuvanttihoidolla pyritään pienentämään kasvainta, jotta kasvaimen poistoleikkaus myöhemmin olisi mahdollinen tai helpompi toteuttaa.

Mikäli leikkaushoito ei kuitenkaan tule kyseeseen, hoitovaihtoehtoja ovat potilaan ja keuhkojen kunnon mukaan joko lääkehoito, sädehoito tai kemosädehoito.

Muihin elimiin levinnyttä ei-pienisoluista keuhkosyöpää voidaan harvoin parantaa, mutta hoitovalinnoilla pyritään parantamaan elinajanodotetta sekä lievittämään sairauden tai sen hoitojen aiheuttamia paikallisia oireita ja näin ylläpitämään hyvää elämänlaatua. Ei-pienisoluinen keuhkosyöpä leviää tyypillisesti maksaan, luustoon, aivoihin ja lisämunuaisiin.

Joissakin tapauksissa myös levinnyttä ei-pienisoluista keuhkosyöpää voidaan hoitaa leikkauksella. Tällöin kyseessä on useimmiten yksittäisen etäpesäkkeen poisto, jonka jälkeen poistetaan myös keuhkoissa sijaitseva alkuperäinen kasvain

Potilaan yleiskunnon mukaan ensisijainen hoito on usein joko kahden eri solunsalpaajan yhdistelmähoito tai yksittäinen solunsalpaaja. Solunsalpaajahoito toteutetaan tiputuksena suoneen, useimmiten neljänä perättäisenä kuurina. Joissain tilanteissa hoito-ohjelmaan voidaan harkita myös kasvaimen verisuonitusta estävää vasta-ainehoitoa. Jos kasvain on todettu EGFR-positiiviseksi, voidaan keuhkosyöpää hoitaa suun kautta otettavalla täsmälääkehoidolla, joka estää EGFR-valkuaisaineen toimintaa.

Jos tauti etenee valitusta ensisijaisesta hoidosta huolimatta, ja jos potilaan kunto sallii, voidaan taudin etenemistä vielä pyrkiä hidastamaan jollakin toisella solunsalpaajahoidolla tai EGFR-estäjällä. Mikäli patologin tekemät tutkimukset ovat osoittaneet, että kasvain on ALK-positiivinen, voidaan tässä vaiheessa aloittaa ALK-valkuaisaineen toimintaa estävä täsmälääkehoito. EGFR- tai ALK-valkuaisaineen toimintaa estävät täsmälääkehoidot ovat suun kautta otettavia lääkehoitoja.

Levinneen ei-pienisoluisen keuhkosyövän aiheuttamia paikallisia oireita voidaan helpottaa myös sädehoidolla. Lyhytkestoista sädehoitoa voidaan käyttää esimerkiksi silloin, jos kasvainmassa painaa kudoksia aiheuttaen hengenahdistusta ja/tai kipua.

Pienisoluinen keuhkosyöpä

Pienisoluinen keuhkosyöpä lähettää tyypillisesti varhain etäpesäkkeitä muualle elimistöön. Taudin levinneisyyden mukaan ensisijaisena hoitona on joko pelkkä solunsalpaajahoito tai ns. kemosädehoito, jossa solunsalpaajahoitoon liitetään samanaikaisesti annettava sädehoito. Hoidoilla pyritään parantamaan elinajanodotetta sekä lievittämään taudin paikallisia oireita.

Usein pienisoluinen keuhkosyöpä reagoi alkuvaiheessa hyvin solunsalpaajahoitoon ja/tai sädehoitoon. Solunsalpaajista useat ovat tehokkaita. Tyypillisesti solunsalpaajahoito on kahden lääkkeen yhdistelmähoito. Solunsalpaajahoito annetaan suonensisäisesti 4-6 perättäisenä kuurina.

Varhaisvaiheen eli paikalliseksi rajoittuneen pienisoluisen keuhkosyövän ensisijainen hoito on kemosädehoito. Taudin rajoittuneisuudesta huolimatta leikkaushoito soveltuu vain harvoin potilaan hoito-ohjelmaan.

Pienisoluinen keuhkosyöpä leviää tyypillisesti aivoihin ja luustoon. Keuhkoista muualle elimistöön levinneen taudin ensisijainen hoito on solunsalpaajahoito. Tarvittaessa taudin aiheuttamia oireita, esimerkiksi luustoetäpesäkkeiden aiheuttamaa luustokipua, voidaan lievittää lyhytkestoisella sädehoidolla.

Toistaiseksi ns. täsmälääkkeistä ei ole osoitettu olevan hyötyä pienisoluisen keuhkosyövän hoidossa.

Ehkäisy

Keuhkosyövän hoito on usein hankalaa, sillä tyypillisesti taudin toteamishetkellä keuhkosyöpä on jo ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä muualle elimistöön. Usein selkeitä syitä syöpätaudin kehittymisen taustalla ei tiedetä, mutta keuhkosyövän osalta tilanne on toinen: jopa 90 %:ssa tapauksista tupakka on ainakin osatekijänä taudin kehittymisessä.

Osa keuhkosyövistä voitaisiin siis ehkäistä välttämällä tupakoinnin haitallisia vaikutuksia, esimerkiksi hillitsemällä nuorten tupakoinnin aloittamista ja rohkaisemalla jo tupakoivia tupakoinnin lopettamiseen. Tupakoinnin ehkäisemisellä tai lopettamisella voidaan vaikuttaa myös muiden tupakoinnin aiheuttamien sairauksien, kuten sydän- ja verisuonisairauksien, esiintyvyyteen.

Lainsäädännölliset päätökset, joilla on Suomessa kielletty mm. tupakointi yleisissä tiloissa, ovatkin tärkeitä edistysaskeleita tupakoinnin haitallisten vaikutusten vähentämiseksi.