Lääkehoito

Koko elimistöön vaikuttavaa eli systeemistä lääkehoitoa tarvitaan etenkin silloin, kun on tuhottava verenkierron ja imunestekierron mukana eri puolille elimistöä levinneitä syöpäsoluja. Systeemisiä lääkehoitoja ovat solunsalpaajat, hormonaalinen lääkehoito ja ns. täsmälääkkeet.

SOLUNSALPAAJAT ELI SYTOSTAATIT

Solunsalpaajiksi eli sytostaateiksi (tai kemoterapiaksi) kutsutaan lääkkeitä, jotka vaurioittavat nopeasti jakautuvien solujen perimäainesta eli DNA:ta, jolloin solut muuttuvat elinkelvottomiksi. Paranemiseen tähtäävä solunsalpaajahoito annetaan tavallisesti pääkasvaimen leikkauksen jälkeen ns. liitännäishoitona, jolloin verenkierron kautta koko elimistöön leviävien solunsalpaajien tehtävänä on tuhota elimistöön mahdollisesti jääneet mikroskooppisen pienet syöpäsolut ja -soluryhmät. Leikkauksen jälkeen annetulla solunsalpaajahoidolla pystytäänkin vaikuttamaan monien syöpätautien ennusteeseen merkittävästi. Verta muodostavien elinten syövissä eli hematologisissa syövissä (esim. leukemia ja imusolmukesyöpä) parantavaksi hoidoksi riittävät usein solunsalpaajat yksinäänkin, ilman syövän muita hoitomuotoja. Solunsalpaajat ovat tärkeitä myös levinneen syövän hoidossa: oireet saadaan usein lievittymään ja hoito voi tehotessaan pidentää elinaikaa merkittävästi.

Hoidon toteutus

Solunsalpaajia käytetään tyypillisesti usean aineen yhdistelminä. Yhdistelmähoitoon pyritään valitsemaan solunsalpaajia, jotka vaikuttavat keskenään eri tavalla ja joilla on erilaiset haittavaikutukset, jotta hoito olisi mahdollisimman tehokas ja hyvin siedetty. Sama yhdistelmä voi olla tehokas usean eri kasvaintaudin hoidossa.

Solunsalpaajat annostellaan pääasiassa infuusiona ("tiputuksena") laskimoon. Suurin osa solunsalpaajista annetaan kolmen neljän viikon välein. Alun perin pitkälti sattumalta löytynyt annostelurytmi sallii elimistön toipua hoitokertojen välillä antamatta syöpäsoluille aikaa kasvaa uudelleen. Käytettävien lääkkeiden ja lääkeyhdistelmien mukaan solunsalpaajahoitoa voidaan antaa myös esimerkiksi viikoittain suonensisäisesti. Joitakin solunsalpaajia voidaan puolestaan annostella päivittäin suun kautta. Solunsalpaajien annokset lasketaan yksilöllisesti potilaan koko huomioiden.

Haittavaikutukset

Solunsalpaajien tehon kääntöpuolena ovat haittavaikutukset. Haittavaikutukset riippuvat käytettävistä lääkkeistä tai lääkeyhdistelmistä ja lääkkeiden annoksista. Ne myös vaihtelevat huomattavasti yksilöiden välillä. Koska solunsalpaajat vaikuttavat nopeasti uusiutuviin soluihin, kärsivät hoidon aikana myös elimistön nopeasti uusiutuvat normaalisolut. Tällaisia ovat mm. luuytimen solut, jotka tuottavat puna- ja valkosoluja sekä verihiutaleita. Solunsalpaajahoidon haittavaikutuksena nähdäänkin usein anemiaa, valkosolujen eli tulehdussolujen määrän pienenemistä ja verihiutaleiden määrän vähenemistä. Nämä voivat puolestaan aiheuttaa väsymystä, tulehduksia tai verenvuodon vaaran. Karvatuppisolujen vauriot saattavat aiheuttaa hiustenlähtöä, ja suoliston pintasolujen vauriot ripulia. Tyypillinen haittavaikutus on pahoinvointi. Solunsalpaajahoito voi häiritä myös munasarjojen toimintaa ja aiheuttaa kuukautishäiriöitä tai kuukautiskierron pysähtymisen. Mitä lähempänä luonnollista vaihdevuosi-ikää nainen on, sitä epätodennäköisempää on munasarjojen toiminnan normalisoituminen.

Haittavaikutukset ilmaantuvat tyypillisesti jo hoitojakson aikana. Useimpien haittavaikutusten ehkäisemiseen ja hoitamiseen on kuitenkin olemassa tehokkaita lääkkeitä. Haittavaikutuksista huolimatta potilaan toimintakyky hoitojakson aikana on useimmiten hyvä, ja osa käykin hoitojakson aikana normaalisti töissä. Myöhemmin ilmaantuvat jälkihaitat ovat melko harvinaisia, mutta osalla solunsalpaajista on tietty enimmäisannos, jota ei voida turvallisesti ylittää potilaan koko elinaikana.

IMMUUNIVASTEEN TEHOSTAJAT

Ihmisen elimistössä arvellaan syntyvän jatkuvasti poikkeavia soluja, jotka immuunijärjestelmä tunnistaa vieraiksi ja tuhoaa. Jos syöpäsolu kykenee selviämään immuunijärjestelmän hyökkäyksestä, se voi muodostaa kasvaimen. Merkkinä immuunijärjestelmän toimimisesta kasvaimessa todetaankin usein tulehdusreaktio eli runsaasti aktivoituneita valkosoluja. Uusia syöpähoitoja kehitettäessä on tutkittu monin tavoin juuri immuunijärjestelmän herättämistä. Immuunivasteen tehostamista syövän hoidossa kokeiltiin ensimmäisen kerran interferonilla jo 1970-luvulla. Interferoni on elimistössä luonnollisestikin esiintyvä valkuaisaine, jolla on tärkeä tehtävä immuunivasteessa mm. viruksia vastaan. Interferonia on tutkittu useiden syöpätautien hoidossa: siitä on saatu kliinistä hyötyä erityisesti melanooman, munuaissyövän ja karvasoluleukemian hoidossa. Immuunipuolustusta on pyritty tehostamaan myös interleukiinilla (valkuaisaine), mutta se aiheuttaa paljon haittavaikutuksia, eikä siksi ole Suomessa yleisessä käytössä. Kliinisissä tutkimuksissa on useita immuunivastetta tehostavia vasta-aineita, jotka edustavat uusia biologisia täsmälääkkeitä.

Hoidon toteutus

Interferoni pistetään ihonalaiseen rasvakudokseen. Yleensä potilas pistää lääkkeen itse. Annostelu voi tapahtua hoito-ohjelman mukaan esimerkiksi päivittäin tai kolme kertaa viikossa. Hoito kestää yleensä kuukausia. Syöpätyypin mukaan hoitoon voidaan yhdistää myös muita lääkkeitä.

Haittavaikutukset

Interferoni aiheuttaa immuunijärjestelmän aktivoitumiseen liittyviä haittavaikutuksia, kuten flunssankaltaisia oireita sekä kuumeilua. Muita melko yleisiä haittavaikutuksia ovat väsymys, ruokahaluttomuus ja mielialan lasku. Haittavaikutukset riippuvat interferonin annoksesta ja hoidon kestosta.

HORMONAALISET HOIDOT

Hormonaaliset hoidot soveltuvat ns. hormoniriippuvaisten syöpien hoitoon. Hormoniriippuvaisilla syövillä tarkoitetaan pahanlaatuisia kasvaimia, jotka ovat syntyneet hormonisäätelyn alaisiin kudoksiin. Tyypillisiä hormoniriippuvaisia syöpätauteja ovat kilpirauhassyöpä, rintasyöpä, kohtusyöpä, munasarjasyöpä ja eturauhassyöpä. Vaikka hormoniriippuvaisen kasvaimen solut ovat pahanlaatuista ja reagoivat huonosti ympäristön normaaleihin ärsykkeisiin, ne pysyvät yleensä jossain määrin hormoniriippuvaisina. Tätä voidaan hyödyntää hoidossa: hormonaalisen hoidon tavoitteena on estää pahanlaatuiselle kasvaimelle elintärkeän hormonin vaikutukset tai tuotanto elimistössä.

Hormoneja tuottavien elinten poistoleikkaukset olivat ennen yleisiä. Ensimmäinen hormonihoito annettiin rintasyöpään yli 100 vuotta sitten: naisen estrogeenihormonin eritys estettiin poistamalla munasarjat. Eturauhassyövässä voidaan poistaa kivekset, jolloin syövän kasvu hidastuu, kun syövän kasvua kiihdyttävä testosteronihormoni vähenee. Lääkehoitojen kehityttyä nämä leikkaukset ovat vähentyneet.

Esimerkkejä hormonaalisista lääkehoidoista

Antiestrogeenit toimivat elimistössä naissukupuolihormonin eli estrogeenin vastavaikuttajina. Antiestrogeeneja on käytetty hyvin tuloksin hormonaalisen rintasyövän hoidossa: taudin ennuste on parantunut huomattavasti. Seuraavan sukupolven hormonaalisia lääkehoitoja rintasyövän hoitoon ovat aromataasin estäjät. Ne estävät tehokkaasti rasvakudoksessa ja lisämunuaisissa tapahtuvaa estrogeenin tuotantoa, ei kuitenkaan munasarjojen estrogeenituotantoa; tämän vuoksi ne sopivat vain vaihdevuosi-iän ohittaneille rintasyöpäpotilaille. Jos rintasyöpään sairastunut on nuori, munasarjojen estrogeenieritystä voidaan joissakin tapauksissa estää antiestrogeenien lisäksi kolmannen lääkeaineryhmän valmisteilla (vapauttajahormonien analogit), jotka katkaisevat aivolisäkkeen ja munasarjojen välisen hormonaalisen viestinnän ja sammuttavat siten munasarjatoiminnan.

Antiandrogeeneilla voidaan hoitaa eturauhassyöpää, jonka kasvua säätelee kivesten tuottama miessukupuolihormoni eli testosteroni. Antiandrogeeni estää testosteronin vaikutukset. Testosteronin tuotantoa taas voidaan estää androgeenisynteesin estäjällä sekä lääkkeillä, jotka estävät aivolisäkkeen ja kivesten välisen vuorovaikutuksen ja tyrehdyttävät siten kivesten hormonitoiminnan.

Kilpirauhasen syöpäkasvain on usein aivolisäkkeen tuottaman kilpirauhasta stimuloivan hormonin eli tyreotropiinin (TSH eli tyreoideaa stimuloiva hormoni) säätelyn alainen. Kilpirauhassyöpäpotilaalle annetaan luonnollista kilpirauhashormonia eli tyroksiinia tavallista suurempia määriä, jolloin TSH-hormonin tuotanto aivolisäkkeessä tyrehtyy ja kasvainsolut jäävät vaille tarvitsemaansa stimulaatiota.

Hormonaalisen hoidon toteutus

Rintasyövän hormonaalinen lääkehoito toteutetaan yleensä leikkauksen jälkeen liitännäislääkehoitona. Tällöin hormonaalinen hoito kestää yleensä vuosia. Jos potilas ei yleistilansa vuoksi kestä leikkausta, pelkkä hormonihoito voi olla helposti siedettävä ja jarruttaa taudinkulkua pitkään.

Hormonaalisia hoitoja voidaan käyttää myös uusiutuneeseen hormoniriippuvaiseen syöpään. Jos syöpä on reagoinut aiempaan hormonaaliseen hoitoon edullisesti, voi potilas hyötyä myös toisen tai kolmannen vaiheen hormonaalisesta hoidosta. Hormonihoitojen etu levinneen syövän hoidossa on suhteellisen hyvä siedettävyys verrattuna syövän muihin lääkehoitoihin.

Jos hormoniherkkä syöpä etenee hormonihoitojen aikana, voidaan syöpätyypin ja potilaan yleiskunnon mukaan käyttää muitakin hoitomuotoja, kuten solunsalpaajia.

Haittavaikutukset

Hormonaalisten hoitojen haitat ovat yleensä lieviä verrattuna esimerkiksi solunsalpaajien haittavaikutuksiin. Rintasyövän hormonaalisen hoidon tavallisimpia haittavaikutuksia ovat vaihdevuosien kaltaiset oireet, kuumat aallot ja hikoilu, jotka ovat luonnollinen seuraus lääkkeiden aiheuttamasta elimistön estrogeenipuutoksesta. Rintasyövän hormonaalinen hoito voi aiheuttaa myös esimerkiksi niveloireita.

Eturauhassyövän hoidossa käytetyt lääkkeet voivat nekin aiheuttaa kuumia aaltoja. Osalla miehistä antiandrogeenihoito aiheuttaa rintojen kasvua ja aristusta, jota voidaan ehkäistä rintarauhasten kertasädehoidolla ennen lääkehoidon aloittamista. Osalla hormonihoitoa saavista esiintyy sukupuolista haluttomuutta tai erektiohäiriöitä. Jälkimmäistä voidaan usein lääkitä tehokkaasti.

TÄSMÄLÄÄKEHOIDOT JA SYÖVÄN YKSILÖLLINEN LÄÄKEHOITO

Viimeaikaisista tutkimuksista on saatu uutta tietoa syövän synnystä, kasvusta ja leviämisestä. Näitä tietoja on voitu hyödyntää kehitettäessä uusia, kohdennettuja hoitoja, ns. täsmälääkkeitä. Täsmälääkkeelle on ominaista kyky häiritä nimenomaisesti syövän kasvulle tarpeellisen molekyylin toimintaa. Näin täsmälääkkeet eroavat solunsalpaajista, jotka estävät syöpäsolujen jakautumista vaurioittamalla näiden perimäainesta eli DNA:ta.

Täsmälääke voi esimerkiksi estää pahanlaatuisen kasvaimen verisuonitusta, jota ilman kasvain ei voi kasvaa 1 2 mm suuremmaksi (verisuonten uudismuodostusta estävät eli antiangiogeeniset lääkeaineet). Tällaisella kohdennetulla lääkityksellä on saatu joissakin syöpätaudeissa parempia hoitotuloksia kuin perinteisillä hoidoilla. Kullakin täsmälääkkeellä on sille tyypillinen haittavaikutuskirjonsa, yleensä haittavaikutukset ovat kuitenkin hallittavissa.

Osa täsmälääkkeistä on kehitetty tietyn geenimuutoksen suhteen positiivisten kasvainten hoitoon. Lääkeaineen vaikutuskohteena on tällöin useimmiten syöpägeenin tuottama valkuaisaine, ja kyseisen syöpägeenin aktivaatiota voidaan tutkia kasvainnäytteestä. Tällaista kohdennettua lääkehoitoa annetaan vain potilaille, joiden kasvainnäyte on positiivinen kyseisen geenimuutoksen suhteen ja jotka hyötyvät siten parhaiten kyseisestä hoidosta. Hoitoa kutsutaan myös syövän yksilölliseksi lääkehoidoksi.

Karkeasti ottaen täsmälääkkeet voidaan jakaa synteettisiin, pienimolekyylisiin lääkkeisiin ja biologisesti tuotettuihin vasta-ainelääkkeisiin. Täsmälääkkeiden käytöstä ja niiden haittavaikutuksista kerrotaan tarkemmin yksittäisten syöpätautien yhteydessä.